Meidän osaksemme jäi nauttia esimerkiksi yhteislaulusta Hollanniksi. Satuin osumaan tiimiin, jonka muut jäsenet belgiopiskelijat ja paikalliset konkarifiilistelijät puhuvat sujuvaa hollantia. Minuutin verran sain vilkaista itselleni entuudestaan tuntematonta kipaletta ja sitten pitikin olla jo kuorossa mukana. Vaikka musiikki ei kuulukaan elämäni ykkösteemoihin, selvisin mahdottomasta vähintään tasolla, jota ei tarvinnut olosuhteet huomioon ottaen hävetä paljoakaan.
Jossakin pubissa rakenneltiin pitkiä ihmisketjuja, joiden linkkeinä olivat tietyillä kehonosilla (usein pään) paikallaan pidetyt laput. Jossakin kasvatettiin yhteishenkeä pelaamalla Sharadesia, niin sitä peliä, jossa arvaillaan, mitä kaveri on lapustaan lukenut ja yrittää epätoivon vimmalla esittää puhumatta. Yhdellä rastilla jutun juoni oli sulloa suuhunsa niin paljon vaahtokarkkeja kuin sinne nielemättä mahtuu. Taisi joku päästä aina 35 asti. Vaahtokarkeista tulee aina paha olo ylös asti, joten maistoin pari ja sillä selvä.
Tässä taidetaan olla yli kolmenkymmenen lukemissa. Aika täydeltä näyttää. Kuvassa hollantilainen Luc.
Vaikka Simon ei kuulunutkaan voittoisaan joukkueeseen, ilo oli silti yhteinen tästä pienestä muistoesineestä.
Seuraavana aamuna arki iski vähän kiilaa juhlatunnelmasta toipumiseen, kun piti olla opiskelemassa jo tasan ysiltä. Oman silminnäkijäkertomuksen mukaan melkein kaikki sinne kuitenkin kykenivät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti