Ensimmäinen harjoittelupäivä 26.2.2008

Pientä jännitystä oli ilmassa, kun tiedossa oli, että opetusharjoitteluni hollantilaisessa Jena-Plan koulussa alkaisi. Koulu sijaitsee ihan inhimillisen pyöräilymatkan päässä kämpältäni Vossenveldissä. Ensimmäinen vaikutelma tuli pelottavista koulua ympäröivistä aidoista. Tämänhän piti olla vapaamman kasvatuksen Jena-Plan-koulu. Aika vankilameiningiltä vaikuttaa, kun koulun portit ovat niin kolkot. Vai lieneekö Hollanti sittenkin niin turvaton maa, että pitää olla järeät aidat pitämään kaikki paha ulkona?

Sisään päästyä tunnelma muuttui. Ihmiset olivat ystävällisiä ja ottivat minut ja turkkilaisen kaverini Serhatin oikein mukavasti vastaan. Hollannin opettajatilanne ja koulutus on suomalaista vieläkin naisvaltaisempaa. Sen huomasi opettajanhuoneessa, sillä koulun paristakymmenestä opettajasta vain kaksi on miehiä. Ja kuinkas muutenkaan miehet opettavat koulun vanhimpia oppilaita ja ovat ne opettajat, joiden luokissa me kaksi miespuolista opiskelijaa tulemme pääasiassa työskentelemään.

Kaiken kaikkiaan opetusharjoittelussani piilee se ongelma, että luokan normaali opetus on hollanniksi. 9-12 vuotiaista koostuvan ryhmän nuorimmat eivät ymmärrä vielä paljon mitään englannin kielestä enkä minä tarpeeksi hollannista auttaakseni heitä haluamallani tavalla. Kielimuuri on siis varsin huomattava. Onneksi Jena-Planin ideologiaan keskeisesti sisältyvä ajatus vanhempien oppilaiden tuesta nuoremmille auttaa myös minua, sillä vanhemmille oppilaille on luontaista ryhtyä tulkkaamaan englantiani vähemmän edistyneille oppilaille.

Ihmettelyn aiheita Jena-Plan-koulussa riittää. Luokan istumajärjestystä ja -muotoa vaihdettiin ainakin kolme kertaa päivän aikana. Oppilaiden omatoimisuus on poikkeuksellista suomalaiseen verrattuna. Lisäksi päivän päätteeksi totesin, etten ole koskaan nähnyt niin paljon vanhempia hakemassa lapsiaan koulusta kuin tänä tavallisena tiistaina Jena-Plan-koulussa. Aika paljon jäi ajatuksia päähän pyörimään ja myöhemmin raportoitavaksi kotimaahan niin erilainen on tämä oppimisympäristö.

Dropout school 25.2.2008

Tänään pääsin vierailemaan koulupudokkaille tarkoitetussa koulussa, Dropout schoolissa.
Dropout school on paikka, jossa normaalin koulujärjestelmän kanssa huonosti toimeen tulevat oppilaat saavat eväitä elämään. Jollain tavalla järjestelmä muistuttaa kotimaista kymppiluokkaa, mutta täysin samasta ei ole kysymys. Oppilaat ovat itse vastuussa omasta paikalla olostaan ja opiskelustaan ylipäätään. Useimmilla näistä aikuisuuden kynnyksellä olevista nuorista tavoitteena on saada todistus ulos 2-3 vuodessa.

Vierailullamme saimme kuulla vähän historiallista taustaa. Kyseisen Dropout-koulun perustivat 25 vuotta sitten silloiset punk-ihmiset lapsille, jotka eivät sopeutuneet tavalliseen koulujärjestelmään. Hyvä, että punkkareillakin on ollut sen verran paljon ymmärrystä, että nuoret todella tarvitsevat koulutusta. Tietysti voi ajatella, että oman koulun perustaminen on yksi voimakkaimpia tapoja vastustaa hallintoa.

Kouluun saapuessa huomaa, että oppilasjoukko koostuu osin maahanmuuttajataustaisista oppilaista, osin kovasti lävistetyistä pitkätukista. Kaikkine oppilaspiirrustuksineen ja tageineen paikka muistuttaa paljon enemmän nuorisotaloa kuin koulua. Luulen kuitenkin oppilaiden viihtyvän tällaisessa paikassa paremmin ja sopeutuvan vapaampaan ilmapiiriin paremmin kuin kliinisessä koulumiljöössä. Eikä opetusta todellakaan järjestetä 25 oppilaan megaistunnoissa.

Seurasin yhtä "yhteiskuntaopin" tuntia. Pitkätukkainen parrakas opettaja (mielikuva hipistä osuu hyvin kohdalleen) opetti kahta oppilasta massamediasta ja yhteiskunnasta keskustelemalla ja poimimalla esimerkkejä parin nykyisin Hollannissa näkyviän TV-kanavan historiasta. Tämä siis sen filtterin takaa tulkittuna, että tunti oli hollanniksi ja minulla on takana kymmenkunta oppituntia hollannin kielessä. Aika hyvin pystyy puhetta jo ymmärtämään ruotsin kielen taidollakin. Silti olen hivenen yllättynyt siitä, kuinka paljon ymmärsin opettajan puheesta. Hän ilmeisesti osasi todella hyvin puhua käsillään ja toisaalta langsamer praten (puhua hitaammin).

Koska oma kymppiluokka jäi käymättä, eikä luokanopettajankoulutuksessa puhuta paljoakaan yläkoulun jälkeisistä asioista, oli oikein tarpeellista ja mielenkiintoista tutustua metodeiltaan vähän vapaampaan lähestymistapaan opettaa asioita. On myös yritettävä nähdä se tie, kuinka palvella paremmin tätä joukkoa jo varsinaisen järjestelmän puitteissa, koska meillä ei ole mielestäni ole tarjolla vaihtoehtoisia systeemejä täyttämään koulumotivaation puutteesta kärsivien tarpeita.

Tällä kertaa innostuin kertomaan vähän kasvatustieteellisiä jorinoita, mutta lupaan, että kirjoitan tässä lähitulevaisuudessa Night out in Nijmegen-kekkereistä...

Luistelemassa 24.2.2008

Luisteleminen kuullostaa näin Keski-Euroopassa ollessa ensialkuun eksoottiselle. Sitten mieleen tulee, että Hollantihan on varsinainen pikaluistelun mahtimaa, joka taisi jopa isännöidä lajin MM-kisat kuukausi-pari sitten. Ehkä paikallisista tosiaan löytyy luisteluihmisiä. Mutta suomalaisesta näkökulmasta ehkä mailoja tänne ei kuitenkaan liikaa kannata tuoda, sillä luistelemalla tehtävät pelit eivät täällä kiinnosta ollenkaan samaan tapaan kuin Suomessa. Pysykööt maahockeyssa.

Dukenburgissa ihan kämppämme läheisyydessä sijaitseva Trivium on kolossaalisen nimensä veroinen. Ei Suomesta paljon tällaisia luisteluparatiiseja sisätiloista löydä. Luistimia löytyy vuokrattavaksi kymmeniä kappaleita kutakin kokoa ja mahtavissa tiloissa viilettää parhaimmillaan satoja luistelijoita. Kaukalo on perustavaraa, mutta sen lisäksi täällä on pienten lasten alue, jossa pienet pikaluistelijan alut voivat rauhassa harjoitella eräänlaisen potkukelkan avulla. Saimme myös elämänsä ensimmäistä kertaa luistimille italialaisen Sauron. Kaukalon ympärillä toisessa kerroksessa on myös ehta pikaluistelubaana.

Minulle lankesi ihan luonnostaan nuoruuteni talvet luistimilla viettäneenä rooli kokemattomampien opastajana ja kannustajana. Oikeastaan tämän syvemmälle ei minun osaamisalueideni ytimessä pääse. Kaikesta opastamisesta tuli mieleen elävästi kokemukset ekaluokkalaisten luistelun opettamisesta. Perusasiat olivat samat, mutta oppijat tällä kertaa motivoituneita aikuisia yksi kerrallaan ja kieli oli englanti. Näistä seikoista huolimatta tunnelma oli sama.

Alba Espanjasta sanoi joskus rullaluistelleensa, mutta kertoi olevansa ensimmäistä kertaa jäällä. Alun tönkköjalkaisesta ja epävarmasta eteenpäinmenosta hän eteni jopa kokeilemaan takaperin luistelua. Vieläpä onnistuneesti, mikä yllätti minut oikein positiivisesti.

Alba ja Tomi luistimilla

Luistelu oli upea elämys, vaikka jalassa oli tylsimmät luistimet koskaan ja parin päivän sairastelut takana. Jotenkin näistä vaihtaritovereista välittyi se valtava onnistumisen tunne ja oppimisen ilo, jonka välittäminen minut joskus ajoi opettajaksi opiskelemaan. Lopulta Saurokin pysyi omin voimin pystyssä. Puhuimme porukalla, että saattaisimme ottaa luistelupalatsin keikan uusiksi. Jos seuraava kerta tulisi, opettaisin nämä innokkaat oppilaani myös pysähtymään.

Paluumatkalla pyöräillessäni ja niitä näitä miettiessäni kuulin kanaalin reunalta musiikkia. Päätin pysähtyä katsomaan, mistä tämä hyvänkuuloinen musiikki oli peräisin. Näin miehen soittavan harmonikkaa iltapäivän auringon paistaessa vasten hänen kasvojaan. Ajattelin, että tästä tilanteesta täytyy ottaa ns. taidekuva, joka kertoisi tarinan. Kuvaan lupaa kysyessäni päädyin keskustelemaan miekkosen kanssa ja kävi ilmi, että hän ei ollut varsinaisesti paikallisia, vaan Englannista. Hän oli tullut harjoittelemaan kanaalin rannalle hyvässä säässä, jottei häiritsisi naapureitaan.

Haitarinsoittaja kanaalin rannalla

Pub Tour 20-21.2.2008

Pub Tour on yksi paikallisten opiskelijoiden meille järjestämiä tapahtumia. Muistuttaa hengeltään ja sisällöltään monenmoisia opiskelijoiden initiaatioriittejä=osaksi yhteisöä ottavia kekkereitä. Nimensä mukaisesti ajatuksena on kiertää tietyt pubit ja nolata itsensä niissä mahdollisimman tehokkaasti. Ja nolaaminenhan ei useinkaan onnistu yltämään hauskalle tasolle ilman riittävää annostusta rohkaisevia jokaisessa paikassa.

Meidän osaksemme jäi nauttia esimerkiksi yhteislaulusta Hollanniksi. Satuin osumaan tiimiin, jonka muut jäsenet belgiopiskelijat ja paikalliset konkarifiilistelijät puhuvat sujuvaa hollantia. Minuutin verran sain vilkaista itselleni entuudestaan tuntematonta kipaletta ja sitten pitikin olla jo kuorossa mukana. Vaikka musiikki ei kuulukaan elämäni ykkösteemoihin, selvisin mahdottomasta vähintään tasolla, jota ei tarvinnut olosuhteet huomioon ottaen hävetä paljoakaan.

Jossakin pubissa rakenneltiin pitkiä ihmisketjuja, joiden linkkeinä olivat tietyillä kehonosilla (usein pään) paikallaan pidetyt laput. Jossakin kasvatettiin yhteishenkeä pelaamalla Sharadesia, niin sitä peliä, jossa arvaillaan, mitä kaveri on lapustaan lukenut ja yrittää epätoivon vimmalla esittää puhumatta. Yhdellä rastilla jutun juoni oli sulloa suuhunsa niin paljon vaahtokarkkeja kuin sinne nielemättä mahtuu. Taisi joku päästä aina 35 asti. Vaahtokarkeista tulee aina paha olo ylös asti, joten maistoin pari ja sillä selvä.

Tässä taidetaan olla yli kolmenkymmenen lukemissa. Aika täydeltä näyttää. Kuvassa hollantilainen Luc.

Peruskamaa, sanoo kohtapuoliin valmistuva opiskelija. Silti voittajan on helppo hymyillä palkintonsa kera, kun tiimimme kahmaisi ylivoimaisen voiton tinkimättömän asenteen ansiosta. Kaiken kaikkiaan ilta-iltayö-yö oli oikeinkin hauska kokemus.

Vaikka Simon ei kuulunutkaan voittoisaan joukkueeseen, ilo oli silti yhteinen tästä pienestä muistoesineestä.
Seuraavana aamuna arki iski vähän kiilaa juhlatunnelmasta toipumiseen, kun piti olla opiskelemassa jo tasan ysiltä. Oman silminnäkijäkertomuksen mukaan melkein kaikki sinne kuitenkin kykenivät.

Afrikka-museossa 20.2.2008

Ihastelin Afrikka-museon ulkotiloja etäältä jo Saksan reissulla paikan ohi pyöräillessä. Tuolloin ei ollut aikaa tutustua paikkaan lähemmin. Tällä kertaa kerroksemme käytävän vahaus tarjosi pätevän syyn kadota toviksi Afrikan ihmeelliseen maailmaan. Tuskin Afrikka tässä mittakaavassa tätä pohjoisemmaksi koskaan tulee. Herää silti kysymys, mitä nämä kaikki alkuperältään afrikkalaiset esineet ja taideaarteet tekevät Saksan ja Hollannin rajamaastossa. Kyse lienee samanlaisesta ilmiöstä kuin British museumin maailman laajimmat kokoelmat Egyptitavaraa eli ryöstöstä ja riistosta.

Afrikan taide tosiaan tarjoaa hyvän kuvan siitä, että ihmiset tekevät taidetta ja kulttuuria kaikella mahdollisella. Aiheet haetaan tietenkin siitä ympäristöstä, jossa eletään Vaikka Afrikka on hyvin moninainen, museosta löytyy Afrikan eri osien osastoilta samanlaisia kuvia törrötissisestä naishahmosta imettämässä lasta. Välillä täytyy pysähtyä ihailemaan mestarien käden jälkeä, välillä joutuu toki miettimään, millä ansioilla joku työ on päätynyt museoon.

Valitettavasti museon sisätiloissa valokuvaaminen oli, kuten niin tyypillistä, kielletty. Siksi en saanut kuvaa teoksesta joka puhutteli minua eniten. Kyseessä oli kolmiuloitteinen sarjakuva, jonka aiheena oli miehen muuttuminen piruksi myytyään sielunsa tälle. Kaikessa karuudessaan ajatuksia herättävä teos. Sisäkuvien sijaan napsin pari otosta ulkoalueelta, jossa kuvaaminen oli sentään sallittu.

Kivinen pikkumies

Varsinaisten museon sisätilojen edustalle on viritelty pystyyn erilaisia Afrikan eri osien jäljitelmäkyliä. Onneksi niitä ei sentään ole pistetty pystyyn lehmänlannalla, kuten alkuperäisiä. Kuvan rakennus on jonkun alueen malliin tehty "kaupungintalo".

Salille -tai sitten ei 19.2.2008

Sattui olemaan vapaapäivä ja ajattelin piipahtaa opiskelijoiden liikuntapalvelujen kuntosalilla, kuten kotomaassa joskus tein. Tiesin, että minulla pitää olla Sporttikortti käyttääkseni tiloja. Olin anonut passikuvan kera ja saanut sellaisen joskus edellisellä viikolla. Olin ilmeisesti ollut aavistuksen huolimaton käsialani kanssa, kun kortissa lukee Ukleonen. No tätä virhettä tuskin tapahtuisi maassa, jossa ymmärretään jotain suomenkielisistä nimistä.


Sporttikortin nimivirhe ja elämän tärkein esine hollantilaisesta näkökulmasta (kalenteri).

Katselin etukäteen, että päästäkseni salille minun tulisi suorittaa kahden tunnin Johdantosessio tilojen käytöstä. Menimme samoissa aikeissa olleen kaverin kanssa paikan päälle suorittamaan kyseistä pakollista velvoitetta. Aulan tiskiltä meidät käskettiin odottamaan toiseen tilaan. Puoli tuntia tyhjän päiten kökittyämme säntäsimme takaisin tiskille kysymään, missä vika, kun ketään ei näy opastamaan meitä. Tällöin selvisi, että Johdantosessiolle pitää ilmoittautua etukäteen ja että seuraavan kerran kyseinen tilaisuus järjestettäisiin vasta maaliskuun viides. Kovasti meinasi veri siinä vaiheessa kuumeta. Mitä helv-----? En siis pääse kolmeen viikkoon ollenkaan salille, vaikka minulla on Sporttikortti reilassa ja voin vakuuttaa osaavani käyttäytyä ja käyttää laitteita!

Ymmärrän, että pitää olla joku roti, kun tiloja saattaa käyttää 11 000 ihmistä. En silti voi käsittää, että pitää pyöritellä valtava määrä byrokratiaa ennen kuin käyttää palvelua, johon minulla on oikeus. Muutenkin hollantilaiset ovat vähän turhan kiinnostuneita papereistaan. Tämä paikka osaa kyllä tuhota luovan ajankäytön. Jos et mielellään suunnittele tekemisiäsi ja ajankäyttöäsi useita päiviä ja viikkoja etukäteen, kannattaa valita joku toinen maa asua. Täällä nimittäin kaikkeen pitää ilmoittautua ennakkoon joskus jopa useita viikkoja ennen H-hetkeä. Vaikken itsekään ole mikään eteläeurooppalainen huomenna, huomenna, mitä väliä-mies, en silti osaa oikein arvostaa tätä totaalista spontaaniuden puutetta.

Ilmeisesti minun on turha haaveilla siitä, että voisin kokeilla maahockeytä vain kerran miettimättä sen tarkemmin, milloin. Todennäköisesti joutuisin ilmoittautumaan johonkin kyseisen puljun järjestämään ryhmään koko kevääksi. Se voisi olla vähän liikaa. Kyseessä on sentään maahockey, ei joku minua aidosti kiinnostava laji.

Tällainen purkaus tällä kertaa. Toivottavasti näitä ei ole tulossa liikaa jatkossa.

Montessoritavaran alkulähteillä 18.2.2008

Ensimmäinen odotettu opintokäynti oli käsillä. Tiedossa oli junayhteyydet ja bussilinja, joita käyttäen pääsisimme tutustumaan Montessoritehtaaseen Zelhemissä, missä ikinä se sijaitseekin. Hollantilaisten mukaan keskellä ei mitään. Jouduimme kustantamaan retkemme julkisilla kulkuvälineillä itse. Reissu oli vähän kallis opintokäynniksi kaikkine matkustamisineen. Kaaoskin oli valmis, kun astuimme pikkukylän juna-asemalla bussiin ja parikymmenhenkinen seurueemme täytti koko bussin. Matkaanlähtökin taisi kestää todella paljon normaalia kauemmin.

Itse tehdas osoittautui mielenkiintoiseksi tutustumiskohteeksi, ainakin minulle, kun tätä tavaraa on aiemmin katsellut vain katalogeista. Tehtaalla oli osasto, jossa alle kymmenvuotiaille suunnattua Montessoritavaraa pääsi testaamaan käytännössä.

Kuvassa on yksi parhaimmista esimerkeistä Montessorimateriaalista, joka todella toimii. Itseään korjaavaa, omatoimista ja antaa välittömän palautteen. Lapsi harjoittelee aitojen asioiden kanssa sorminäppäryyttä ja taitoja, joista on oikeaa hyötyä.

Puupalikoiden ja muovimateriaalin ympäröimänä mieleen tuli, ettei tätä kamaa voi olla kovin vaikeaa tehdä itsekin. Varsinaisen tehtaan puolella näkyi kovasti tutunoloisia koneita. Oli joukossa tietenkin tehdastason koneita, joihin en varmasti pääse elämäni aikana käsiksi. Oppaamme sanoi yhden laserleikkurin kohdalla sen hinnaksi miljoona euroa.

Tämän lelun kohdalla koetin keksiä, miten apinatestissä voisi huijata tai ainakin pettää itseään.

Päiväkoti ja alkuopetuskalustoahan tämä Montessoritavara on. Ei siitä mihinkään pääse. Siten ajatellen on helppo yhtyä niihin, jotka kritisoidessaan tätä pedagogiikkaa kysyvät, mitä tapahtuu lapsen kasvaessa yli tästä materiaalista. Joku puolustaa, että sen jälkeen lapsi on valmis opiskelemaan tavallisessa ympäristössä. En oikein tiedä... Tällä kertaa lopetan tehtaan näyttelyseinältä napattuun lainaukseen.

II Maailmansodan museossa 16.2.2008

Tapasin innokkaan suomenoppijan tällä kertaa museovierailun merkeissä. II Maailmansodan museovierailu alkoi heti massiivisen tankin ja ison tykin näkemisellä.

Amerikkalainen tankki merkkinä siitä, että alueella on käyty totista sotaa.

Museon suomalaissittain tyyriiltä kuullostava lipun hinta 9 € ei tällä kertaa haitannut, sillä vieraani kompensoi näin (alan ammattilaiselta) saamaansa suomen kielen opetusta. Museon punainen osa käsittelee Saksan natsijoukkojen ja sodan vaiheita. Punaista seuraa sininen osa, joka tarkastelee tilannetta liittotuneiden kannalta.

Museo esittelee aitoa esineistöä ja luo tunnelmallisia simulaatioita sodan tapahtumista. Esimerkiksi pommitusten tuntua voi aistia pommisuojaksi lavastetussa tilassa, jossa pommeja ja sireenejä soitetaan nauhalta. Kristalliyö ja juutalaisten joukkotuho tuo mieleen esim. "Schindlerin lista" elokuvan.

Julmuuksien symboli

Luulen, että museo on kesäisin täynnä amerikkalaisia turisteja etsimässä omien sodassa kaatuneiden sukulaistensa nimiä muistomerkkilaatoilta ja kansioista. Nimiä on kuulemma kaikkiaan 150 000. Nyt museossa ei ollut juurikaan muita vierailijoita, joten saimme ihan rauhassa äimistellä kaikkea museon tavaroita.

Kylmät väreet menivät ihan konkreettisesti läpi kropan, kun astuin muistolaattahuoneeseen. Kuolema oli tilassa jotenkin niin välittömästi läsnä. No joo varsinaisten näyttelytilojen ulkopuolelle pystytetty katettu muistopaikka ei ollut lämmitetty ja tällaisena kylmänä aamuna ei ole ihmekään, että paikka tuntui kalmankylmältä.

Museossa oli vieläpä vähän nykyaikaisemmankin aseistuksen osasto, joka käsitteli erityisesti miinoja. Mielenkiintoisinta oli nähdä aseita muokattuna rauhanomaisemmiksi esineiksi.

Tuoli, joka on tehty rynnäkkökivääreistä. Pasifisti minussa sanoo, että näin pitäisi tehdä kaikille aseille. Realistipuoleni tietää, ettei tuo haavekuva koskaan toteudu.

Ystävänpäivänä keilaamassa 14.2.2008

Pitkäksi venähtäneen opiskelupäivän jälkeen siirryimme keihallille, koska oli luvassa keilausilta. Olimme muutaman kielikurssia käyvän opiskelijan kanssa paikalla reilusti etuajassa. Ei olisi ollut mielekästä pyöräillä ensin puoli tuntia kämpälle ja hengata siellä vaivaiset puoli tuntia ja olla jo heti taas lähdössä takaisin keilahallille. Saimme hyvän tekosyyn ottaa toisistamme mittaa biljardissa. Tällä kertaa asetelmana oli aussit vs eurooppa. Loppujen lopuksi edustamani eurooppa voitti erin 2-1.

En muistanutkaan kuinka huono keilaaja olin. Luulen, että kovasti hikoavilla käsillä on jotain tekemistä pallojen lipsahtamiseen liian usein rännin puolelle. Pallotkin olivat jotenkin huonoja. Huolimatta ystävänpäivän rennosta tunnelmasta kaadot keilaradalla ja sen ulkopuolella jäivät yhteen onnenkantamoiseen radalla. Paikkoja sentään sain aikaiseksi muutaman. Se kaksikielisistä kaksimielisyyksistä...

Tunnelmakuva keilaradalta.
Ystävänpäivästä innostuneena pelimies Australiasta Travis oli hankkinut kukkasia, tulppaaneja tietenkin, kaikille seurueemme naispuolisille jäsenille. Ei jäyhä ja pihi suomalainen tuommoista tee. Pointsit kaverille ajallisesta ja rahallisesta uhrauksesta. Hän kertoi etsineensä kukkakauppaa toista tuntia.

Eikö olekin aivan nimensä ja kotimaansa oloinen kaveri tämä Travis Australiasta.

Luonnollisesti ilta jatkui kuppilan puolella livemusiikin ja juoman parissa. Kuulin huhuja, että joillakin ilta muuttui aamuksi lähes huomaamattomasti. Aamupäivällä porukan kömpiessä ulos koloistaan edellisen illan jäljet näkyivät useammankin opiskelijan kasvoilla, mutta erityisesti yhden. Hän oli saanut nenäänsä ja kasvoilleen vähän ylimääräistä väriä laskeuduttuaan pyörän selästä normaalista poikkeavalla tavalla. Väsynyt, mutta kunnossa mies kuitenkin oli ja kykeni lähtemään tunnille. Huom. kyseessä ei siis ole peitelty omakohtainen kokemus.

Jalkapalloa ja hollantilaista yhteiskuntaa 13.2.2008

Olen nyt käynyt parina perättäisenä iltana pelailemassa jalkapalloa paikallisten kentällä illat pitkät viettävien poikien kanssa. Usein poliisi käy valvomassa aluetta norkoilemalla kentän reunoilla. Syytäkin ilmeisesti on, sillä eilen uudelleen avattu kaupunginosamme Lidl oli poissa käytöstä tuhopolton takia. Alue on muutenkin ilmeisesti jonkinlaisessa erityistarkkailussa valtionhallinnon taholta tai kuulemma mukana jollakin listalla yhtenä neljästäkymmenestä ongelma-alueesta.

Itse haluaisin nähdä asian niin, että jalkapalloa pelaavat pojat ovat ainakin sillä hetkellä poissa pahanteosta. Kuitenkin kentällä voi nähdä sekä monikulttuurisuuden hyviä että vähän tummempia puolia. Hyvänä hetkenä eri kulttuurit kokoontuvat yhteen käyttämään yhteistä universaalia jalkapallon ja taituruuden kieltä. Hyvänä hetkenä kentälle tulee pari nahkatakkiin ja farkkuihin pukeutunutta poikaa, jotka välittömästi otetaan mukaan peliin. Hyvänä hetkenä vanhemmat pojat näyttävät nuoremmille harjoittelemiaan temppuja. Huonona hetkenä pojat potkivat palloa pienissä porukoissa etnisen taustan mukaan. Ja vielä huonompana hetkenä jalkapallokentällä opetetaan vahvimman lakia kiusaamalla pienempiä poikia.

Onneksi kentällä ollessa jalkapalloa vielä pystyy pelaamaan miettimättä kaikkea tätä ja kivaa on.

Pyörällä Saksaan 12.2.2008

Opiskelupäivä ehti jo loppua ennen yhtätoista, mikä jätti meille paljon aikaa tehdä jotain muuta kuin istua sisällä. Olin aiemmin tutkinut karttoja ja, koska en voi omassa kämpässäni tulostaa, oli pakko vähän piirrelläkin. Reitti oli selvänä lähimpään kylään Saksan ja kun selkeämpää ja upeampaa säätä saattaa täällä joutua odottelemaan, oli selkeä päätös tehdä tänään pyöräretki Saksaan.

Kuka hullu miettii uljaan viidenkympin kirpputoripyörän päällä, että pyöräytetäänpäs pikku lenkki 30 km Saksaan ja takaisin? Etukäteen ajatus saattaa hirvittää. Mutta, kun sitä jostakin innostuu se on kertakaikkiaan toteutettava, ettei jää vaivaamaan. Kokeilunhaluista ja kokemushakuista ihmistä harmittaa enemmän ne asiat, jotka jäivät kokeilematta kuin ne takaiskut, joita kuitenkin silloin tällöin tulee. Halusin, että olisi jotain kertomista jälkeenpäin. Kuka voi kehuskella pyöräilleensä Saksaan. Eihän lähtöpisteellä ole niin väliä, eihän?

Matka alkoi kuin jokainen matka keskustaan kaupungin tasamaan epätasaisilla laattaväylillä. Laattojen vaihduttua toisenlaiseen pinnoitteeseen alkoi reitillä olla myös ylämäkiä, jotka todella mittasivat pyörien kuntoa. Osoitus siitä saatiin alle 5 kilometrin taivaltamisen jälkeen, kun mukaani houkutteleman Simonin pyöränketju petti.

Ketju poikki. P-Irlannin Simon vasemmalla ja Aussi Terry oikealla

Kiitos oman Leathermanilla varustautumiseni ja Terryn mekaanikon taitojen Simon saatin vielä matkaan mukaan. Onnistuneesta korjausoperaatiosta huolimatta puseroon hiipi ajatus, että reittiä on vielä jäljellä paljon ja vähän vielä lisää, muita ongelmia voisi olla tulossa myös omaan pyörään.

Poistuminen kaupunkialueelta toi tietenkin nenään rehellisen lannan hajun, joka vaihteli välillä lehmänlannanhajusta, hevoseen ja välillä jopa villikalkkunoihin. Matkalla ohitimme Afrikkamuseon. Olen kuullut paikasta. Tätä katsomaan palaan vielä ja siitä kuulette sitten.

Määränpääksi olimme etukäteen asettaneet Kranenburgin kylän Saksan puolella. Kuin tätä "kurjenlinnaa" ennustaakseen ohi mukavasti palauttavaa alamäkeä laskiessa silmiin osui yksinäinen kurki lammella. Aika hieno tunne oli nähdä Kranenburgin kyltti. Täytyihän sitä kuva ottaa.

Bloggari itse kyltin äärellä.

Kylään päästyämme näimme heti korkean kirkon. Sitä pällisteltiin tovi ja sitten talutimme pyörät kylän ainoalle "ostoskadulle". Pysähdyimme jäätelökahvilassa heittämässä huiviin irtotötteröt 60 snt/kpl- Ei paha hinta! Syömäpuolella oli tietysti kokeiltava bratwurstia ja fleishrollea. Myös saksalaisia oluita pöydässä nähtiin.

Menomatkalla emme huomanneet missä vaiheessa ylitimme rajan, mutta paluumatkalla napsimme kuvat Schengen-Euroopan vartioimattomalla sisäaluerajalla.

Rajamailla.
Paluumatkalla tulimme toista reittiä takaisin. Yhdessä kohtaa piirtelemieni karttojen ja Nijmegenin kaupunkikartan välissä oli pieni kapea pimeä vyöhyke, joka vaati vähän pysähtymistä ja pähkäilyä. Siitäkin selvittiin ja ja kotiin pyöräiltiin upeaa auringonlaskua seuraten. Lopulta kämpällä olimme, kuten suunniteltua, vähän ennen pimeyden verkkaista laskeutumista kaupungin ylle. Ei tällaista koe kotisohvalla istumalla ja kalsarikännejä kiskomalla- Mahtavaa!

Oikeat oppitunnit alkoivat 11.2.2008

Lomailu on virallisesti ohi. Tänään alkoivat ensimmäiset oppitunnit. Tuli myös tietoa aikatauluista jatkossa. Tänään kiertelimme Paboa, paikkaa, jossa opeopiskelijat opiskelevat. Pabo on pieni, mutta pelkästään opettajankoulutukseen keskittynyt yksikkö. Opiskelijat vakuuttavat, että täällä kaikki tuntevat toisensa, koska kaikki toimivat samassa paikassa. Tässä mielessä opeopiskelijat eivät juokse kampukselta toiselle oppia ammentamaan.

Tilat vaikuttivat olevan ihan hyvät ja monipuoliset. Tilojen perusteella täällä ei ainakaan pelkästään millään luento-opetuksella opettamista opetella: On draamahuonetta, tietokonetiloja, liikuntasalia, musiikkiluokkia. Luonnontieteen luokista toisessa oli jopa akvaario, jossa asusteli elävä sammakko.

Yleisten asioiden ja Pabo-kierroksen jälkeen oli vuorossa yhteismusisointia. Olipa kiva paukuttaa yhteisen yli 20henkisen poppoon kanssa Djembeä ja muita lyömäsoittimia ja saada aikaan edes jossain määrin yhtenäistä musiikkia. Teemana oli vapaa, mutta organisoitu afrikkalaisten rytmien yhteissoitto lyömäsoitinspesialistin ohjaamana. Henkilökunta vaikuttaa aika helposti lähestyttäviltä, kun näyttäytyivät Djembeä soittamassa kanssamme.

Illalla jatkoin eräällä tavalla afrikkateemaa pelaamalla jalkapalloa kovasti monen kirjavan etnisen taustan omaavien hollantilaiskloppien kanssa. Monikulttuurisuus näkyy erityisesti urheilussa ja siten myös harrasteurheilussa. Näillä lähiökentillä näkee enimmäkseen jotenkin maahanmuuttajataustaisen oloisia poikalapsia pallon perässä. Taitaa olla niin, että harvat punapäiset ikihollantilaiset ovat kotona tahkoamassa pleikkareitaan, kuten useimmat suomalaiset ikätoverinsakin.

Wij staan voor NEC 10.2.2008

Koska nyt pääsen kertomaan itselleni mieluisasta teemasta, jalkapallosta, voi olla, että passio paistaa läpi. Siitä huolimatta jatkan hehkuttelua. Otsikko on napattu jalkapallojoukkue NEC Nijmegenin motosta ja sen sanoman voi ymmärtää englannin kautta ehkä parhaiten: "We stand for NEC" Tällä kertaa se viittaa siihen, että kävin katsomassa ensimmäisen jalkapallo-otteluni paikallisesta pääsarjasta Eredivisiestä. Lipun sain hankittua paikallisen kaverin NEC-yhteysien kautta halvalla (10 eur eli alle normihintojen). Sattuivat vielä olemaan varsin hyviltä paikoilta. Etukäteen tiedossa oli, että vastustaja oli likimain kärkitaistelussa oleva AZ Alkmaar. Vierasjoukkue oli kaikilla mittareilla ennakkosuosikki ennen ottelua.

Avatessani verhot aamupäivällä näin, että säätila tulee olemaan upea ajatellen jalkapallosta nauttimista. Ei pilvenhattaraakaan missään! Tukeva brunssi naamaan ja matsiin. Sarjan häntäpään NEC pelaa kotiottelunsa Goffertin stadionilla, joka sijatsee lähempänä asuinpaikkaani kuin Nijmegenin keskusta, joten pyöräilymatka ei ollut edes pitkä.


Kaikki on niin suurta: Liikennejärjestelyt alkavat varmaan kilometrin ennen stadionia. Suurimmalla osalla ihmisistä on sama suunta, useimmilla on päällään seuran värejä, mustaa vihreää ja punaista. Turvatarkastukset, jollaisia Suomessa taidetaan tehdä vain maaotteluissa tai muissa poikkeusolosuhteissa. Stadionin porteista sisään astuessa huomaan palasen stadionin historiaa. Uusi stadion on rakennettu osin vanhan päälle ja osin vanhaa säilyttäen. Sitä voi aistia vuosikymmenien perinteen vanhan rinnekatsomon ohi kävellessään. Stadion oli lähestulkoon loppuunmyyty. 12500 katsojan kapasiteetista uupui jokunen vastustajan kannattajille varatun alueen paikka.


Peli alkoi kotijoukkueen kannalta todella huonosti, sillä vierasjoukkue otti johdon heti parin minuutin jälkeen. Sitten tapahtui jotain positiivista NEC:n riveissä... Lukijoiden mielenkiinnon säilyttämiseksi peliselostus on tiivistetty minimiin... Puoliajalla peli oli kuitenkin 4-1 kannattamalleni kotijoukkueelle ja katsomossa mahtava tunnelma. Yleisö lauloi kannatuslauluja aina maalien jälkeen. Ei tällaista katsomokulttuuria ole Suomessa.

Goffertin stadion, NEC-AZ tulos 5-2, yleisöä n. 12 000 ja minä niiden joukossa, Mahtavaa! Otin tukun kuvia, mutta iso osa niistä ylivalottui ?!liiallisen! auringonpaisteen takia. Kuvassa NEC:n kiihkeimpien kannattajien pääty.

Viihdyin tapahtumassa aivan täysillä. Keli oli mainio ja NEC pelasi aivan kuin siitä innostuneena (tai meille parastaan esittääkseen) kauden parhaan ottelunsa. Mikäpä sitä on suomalaisen viihtyä, kun voi tähän aikaan talvesta istua urheilukatsomossa t-paidassa vailla pelkoa paleltumisesta ja seurata "oman joukkueen" upeaa esitystä. Loppuvihellyksen soitua olin varma, että olin kokenut jotain varsin ainutlaatuista. On hyvin todennäköistä, ettei seuraava ottelu, jonka katson yllä samaan. Ikimuistoinen kokemus!


Olin osittain etukäteen päättänyt, että rakastuisin hollantilaiseen jalkapalloon täällä majaillessani. Tämä kokemus totisesti vahvisti jo ennestään voimakkaat tunteet. Täytyy varmaan hankkia jotain jolla tunnustaa väriä seuraavaan otteluun.

Iloinen pyöräretki ja Kasinoilta 8.2.2008

Kerroskaveri Simon sanoi löytäneensä kaupungin hienoimman julkisen näköalapaikan. Sen täytyy olla kaupungin ainut nyppylä jota voi hyvällä tahdolla mäeksi kutsua. Olihan se nähtävä. Siksipä kauniin sään vallitessa halusimme tehdä pienen pyöräilykierroksen kaupungilla. Paikasta näkyi ihan mukava näkymä Waal-joelle ja parille sen silloista. Samalla varmistelimme reitit, että löytäisimme maanantaina oikeaan paikkaan opiskelemaan.

Silta Waal-joella

Illalla ohjelmassani oli Kasinon kiinalaisen uuden vuoden juhlat. Holland Casino Nijmegenissä oli punaisessa kuosissa tätä erikoisiltaa varten. Kiinalaista pikaruokaa tarjoiltiin ilmaiseksi. Näin kolmen ja puolen euron pääsymaksu tuli kyllä kuitattua hyviä herkkuja popsien. Paikka oli täynnä ihmisiä, joista iso osa oli selvästi tunnistettavissa kiinalaisiksi. Tuntui, että työntekijöiksikin oli haalittu kaikki koko maan tai ainakin itäisen Hollannin kiinalaiset. Kasinotunnelma oli opiskelijalle aikamoinen elämys, sillä sitä pääsi sivusta katselemaan 50 euron minimipanoksen BlackJack- pöytää pelonsekaisella kunnioituksella. Onhan niitä jossakin isompiakin, mutta liian iso lampi oli jo tuokin tällaiselle pikkukalalle.

Sen verran kokeilin pelatakin, että kykenin jemmaamaan matkamuistoksi yhden poletin. Täytyy myöntää, että illan loppusaldo jäi miinuksen puolelle, mutta maha melkein täyttyi ja hauskaakin oli, joten olisi sen illan jotenkin tylsemminkin voinut viettää.

Poletti ja pääsylippu. Paljon muuta materiaalista ei sitten käteen jäänytkään.

Täytyy vielä mainita, että paluumatkalla pysähdyimme paikkaan, joka mainosti, että heillä voisi pelata snookeria. Jotain biljardintyyppistä peliä oli kai mahdollista pelata, mutta omituiset hollantilaiset olivat "unohtaneet" laittaa pöydän kulmiin ja sivuille pussit. Ei siis voinutkaan pelata Eurosportilta tuttua aina yhtä valloittavaa punaisten ja värillisten pallojen peliä. Dartsinheitoksi meni. On aina yhtä messevää lopettaa pieneen omakehuun: Voitin Pohjois-Irlannin pubien kasvatin Dartsissa.

Innokas suomenoppija 7.2.2008

Tuli aika lunastaa yksi tehty lupaus. Ensimmäisellä Nijmegenin kaupunkikierroksella satuin törmäämään baarissa mieheen, joka halusi oppia suomea. Koska on lomaviikkoni, olin sopinut, että tapaan tämän alkujaan omalta kohdaltani aika mysteerisen sattuman ja hänen kannaltaan varsinaisen onnenpotkun kokeneen miehen. Nijmegenissä asuu varmaan 200 000 ihmistä ja minä tapaan juuri tämän, joka haluaa oppia suomea !?! Mies on tosiaan tulossa Suomeen kesällä tutkimaan ahmoja ja työskennelläkseen lähes ummikkojen itäsuomalaisten metsämiesten sekä rajavartijoiden kanssa hänen tulisi oppia kesään mennessä auttavasti suomea. Samalla reissusta tuli ensimmäinen kontaktini rajan taa! (Niin siis vain Saksaan). Mies kummaksui nimitystä Saksa, koska arveli sen miellyttävän vain osaa kansasta, -Saksien puoleista osaa.

Pahasti olivat jäljessä aikaa hänen oppikirjansa ja suomen kielen kasettinsa. Sain siis tilaisuuden toimia nyky-Suomen ja suomen kielen lähettiläänä. Koska arvelin, että miekkonen tulee tarvitsemaan tavallisen kommunikointisanaston ohella metsäsanastoa, teimme pienen kävelyretken metsään, jossa sanat saivat aitoja merkityksiä. Joo täällä tosiaan on metsä yleisesti ottaen vähissä, mutta sain kuulla, että olimme yhdessä isoimmista yhtenäisistä metsä-alueista koko Hollannissa, vaikka olimmekin Saksan puolella. Tämä selittyy sillä, että sama metsä-alue jatkuu myös Hollannin puolelle. Palaan aiheeseen tuonnempana, kun saan opetettua häntä vähän lisää.

Uimahallissa 6.2.2008

Ensi alkuun luulisi, ettei uimahallikäynnissä voisi olla mitään kulttuurieroja. Totuus on kuitenkin varsin omituinen. Hollantilaiset ovat niin järjestelmä-kansaa, että he ovat rajanneet vuorot eri ikäisille uimareille. Osutin itseni kaikenikäisten vuorolle.

Ensimmäinen ihmettelyn aihe löytyi heti pukuhuoneesta. Kyltit Herren ja Damen osoittivat eri suuntiin, mutta en havainnut, että niillä olisi tosiaankaan ollut erilliset tilat. Mielestäni pukuhuone on mallia unisex, mutta uima-asujen vaihtamiseksi oli tarjolla pirun pieniä yksittäiskoppeja. Heti ryhdyin miettimään, että missäköhän vaiheessa sitä olikaan tarkoitus peseytyä. Sanotaan, että suomalaiset ovat varsin sinut alastomuutensa kanssa. Hollantilaiset eivät taida olla, koska paikasta ei löytynyt edes urheilukentiltä tuttuja miesten pukuhuoneita suihkuineen.

Saunakaan ei ollut päällä sillä kertaa, kun kävin. Se osoittautui oikeastaan osittain hyväksikin asiaksi, koska saunan vieressä oli suhteellisen eristyksissä muutama suihku, jossa pystyin lopulta kloorit pesemään pois. Muuten suihkut sijaitsivat aivan altaan tuntumassa.

Voi olla, koko kulttuurieroina pitämäni juttu onkin vain tyhmyyttä ja havaintokyvyn puutetta.

Uintisession jälkeen päätin käydä syömässä jotain paikallisessa ravintelissa. Tulipa kovasti kotimaa mieleen, kun kebabhousea pyöritti pari turkkilaista miestä, jotka eivät käytännössä puhuneet lainkaan englantia. Heillä oli listat ylhäällä tiskin takana niin kuin on tapana. Valitsin listalta annoksen, mutta sain perinteiseen McDonalds-tyylin tilauksen vahvistamiseksi tarkentavia kysymyksiä. Kun hollannin kielen taitoni on vielä kovin vajavainen, en ymmärtänyt oikeastaan mitään. Herrat pyysivät apuun ravintolassaan oleillutta hengailunuorisoa. Yksi heistä kykeni sanomaan, että annoksessa on naudanlihaa, ihan niin kuin sillä olisi jotain väliä minulle ollut. Nopeasti peukku pystyyn vain OK, nälkä alkoi jo vaivata. Lopulta annos saapui. Oikein maittavaa, mutta olivat penteleet suolanneet salaatin paremmin kuin ranskikset. Kaikesta epätietoisuudesta huolimatta hintakin pysyi omassa haarukassani.

Polkupyörä ja karnevaalit osa2 5.2.2008

Tiistaina olin asennoitunut siten, että tänään kaupungista tullaan pois oman kaksisarvisen selässä. Menin liikkeeseen, joka oli eilen ilmoittanut olevansa auki. Heti pihalla kauppa alkoi tuntua saletilta, koska pihalle oli nostettu käytettyjä polkupyöriä aina 40 eurosta ylöspäin. Tartuin yhteen miehiselle vartalolleni ja pienehkölle budjetilleni sopivaksi katsomaani yksilöön. Sain myyjältä luvan suorittaa vähän koeajelua. Pyörä vaikutti ehjältä ja oli vieläpä vaihdepyörä, eikä minun tarvitsisi hankkia ylimääräistä valoakaan, koska pyörän oma dynamokin pelitti. (Valo on täällä siitä syystä erityisen tärkeä, että poliisit sakottelevat kuulemma hyvin herkästi valottomasti pyöräileviä valopäitä.)



Silmissäni alkoi vilkkua ajatus: Tällä laatuyksilöllä mennään vielä Saksaan ja tullaan ehjänä takaisin! Kaupat tuli. Vaivaisella 50 eurosella minusta tuli ylpeä Pösön omistaja.

Polkupyörä ja jättilukko, jonka olin hankkinut jo pari päivää aikaisemmin.

Tällä kertaa uhkuin karnevaalitunnelma ja kaivoin repusta eiliset karnevaalikuteet. Saapuessani ydinkeskustaan huomaan markkinakojujen olevan poissa. Ihmiset liikkuvat arkisissa vaatteissaan. Mitä ihmettä? Päätän kysyä asiasta ensimmäiseltä vastaantulijalta, joka on vielä karnevaalivarustuksessa. Hän toteaa karnevaalien jatkuvan vielä pari tuntia. Ei siltä näytä, kun siivoojat ovat jo täydessä touhussa ja harmaa arki on palaamassa kaupunkiin.

Yhdessä hetkessä sitä on iloa pullollaan. Yhdessä hetkessä sitä huomaa olevansa ainut alle kolmekymppinen pluskuusikymppisten rapajuoppojen seassa paikassa, jossa vielä karnevaalimusiikki raikaa. Yhdessä hetkessä sitä on ainut noloon karnevaaliasuun pukeutunut ihminen koko katukuvassa. Yhdessä hetkessä sitä on hetken yksinäisin ihminen maailmassa.

Siinä vaiheessa karnevaaliasu luiskahtaa reppuun vähintään yhtä nopeasti kuin se sieltä esiin kaivettiinkin. Karnevaaliasu on karnevaalin ulkopuolella aika mauton ja turha asuste. Matkamuistoksi se vielä kelpaa, muttei mihinkään muuhun. Karnevaaleja vietetään katolisissa maissa. Nijmegen on juuri katolisen ja protestanttisen maailman rajajokien alueella. Täällä ei olla niin intohimoisia karnevalisteja, sillä karnevaalia vietetään täällä 4 päivää. Brasilian Riossa karnevaalit taitavat kestää useita viikkoja.

Innostuneena uudesta polkupyörästä päätän vielä yrittää löytää paikan, jossa minun tulisi maanantaina varsinaisten opiskelujen alkaessa olla. Paikka löytyy, mutta takaisin tullessa tulee heitettyä monen kilometrin edestä ylimääräistä lenkkiä, kun kartanluku ei kiinnosta. Tulipahan kuntoiltua ja nähtyä muutakin osaa kaupungista kuin perusreitit.

Polkupyörä ja karnevaalit osa1 4.2.2008

Maanantaina olin päättänyt hankkia polkupyörän ja istahdin bussiin toiveikkaasti kohteena keskustan käytettyjen pyörien kaupat. Tietysti putiikit olivat kiinni kaupungissa järjestettävän karnevaalin takia. Toinen liikkeistä ilmoitti olevansa kiinni aina torstaihin asti, toisessa olisi jo tiistaina pyöriä. Päätin siis palata seuraavana päivänä takaisin. Eipä ollut meikäläisen karnevaalifiilis oikein kohdallaan.Takaiskun kokeneena lampsin keskustaan vähän katselemaan, mikä tämä päiväni pilannut karnevaali oikein oli.



Yhdessä hetkessä sitä on kallella kypärin. Yhdessä hetkessä sitä huomaa kävelevänsä kirkkaisiin pukeutuneen karnevaalisoittokunnan perässä karnevaalialueelle. Yhdessä hetkessä sitä huomaa, että on pukeutunut kirkkaaseen räikeän väriseen karnevaaliasusteeseen. Yhdessä hetkessä sitä löytää vielä tuttuja kaiken vilinän seasta. Yhdessä hetkessä sitä on taas täysillä mukana.

Olisin toki voinut ottaa iloisemmankin ilmeen tähän karnevaalikuvaan, mutta itsensä kuvaaminen vaati niin paljon keskittymistä, ettei kaikkea voi saada.

Ostin markettikauppiaalta maistiaisen perusteella kokeeksi lohkon vanhaa hyvä aromista gouda-juustoa. Siitä nautitaan sitten joskus ilolla ja hartaudella.

Lumisadetta ja arkiaskareita 2.2.2008

Tulipa kotoisa olo, kun aamulla herätessä huomasin ikkunasta hitaasti leijailevan lumisateen. Maahankin asti oli lunta muutama sentti ehtinyt jäädä. Olihan se silmiä oikein hieraistava, ettei varmasti ollut kyse koti-ikävästä, mutta ehtaa tavaraa oli tuo valkoinen kerros. Pitipä oikein lähteä ulos ihastelemaan täällä ilmeisen harvinaista ilmiötä.

Luminen leikkikenttä

Kävin samalla reissulla kaupassa ja paluumatkalla lumi olikin suurimmaksi osaksi kadonnut. Vain autojen ikkunoilla oli vähäisiä määriä lunta. Lopulta päivästä tulikin kaunis ja aurinkoinen. Ostin mielestäni halvinta pyykinpesuainetta, mutta tarkemmassa tarkastelussa kämpillä aine osoittautui huuhteluaineeksi. Loistavaa kielitaitoa siis! Pestäkseni pyykkiä oli minun lainattava pesuainetta kerrostovereilta. Lopulta minulla oli puhdasta pyykkiä, joka tuoksui kukkaisemmalta kuin koskaan aikaisemmin.

Ruoanlaitto, josta olen aiemmin jopa tykännyt on muuttunut täällä haastavaksi ja jopa potentiaalisesti vaaralliseksi. Täällä ei ole käytössä sähköliesiä, vaan kaasukäyttöiset vehkeet, joiden saaminen päälle on jo melkoinen haaste tottumattomalle. Ja kun lämpöäkin on vähän hankala säädellä, käy helposti niin että lautasella on jotain alkuperäisiä aineksia muistuttavaa tummanpuhuvaa mössöä. Eihän sitä raaaksi uskalla jättää! Koska kaasu kuumentaa herkästi myös esim. kattilankahvat, on käytettävä keittiöliinaa tai suositeltavammin tumppua kattilaa tai sen kantta käsiteltäessä. Simon, kerrostoveri Pohjois-Irlannista, onnistui sytyttämään tuleen yhden keittiöliinan. Pahemmilta aineellisilta ja pieniltäkin henkilövahingoilta kuitenkin vältyttiin.

Tour to the West 30.1.-1.2.2008

Päivä 1

Lähdimme liikkelle koko vaihtariporukan ja paikallisten "oppaidemme" kanssa bussilla. Voi kuinka sitä tuntee tulevansa pienestä paikasta, kun näkee kuusikaistaisen ja pari sivuliittymää sen ympärillä ruuhkautuvan hitaasti eteneviksi jonoiksi. Ei Suomessa koskaan näin paljoa ihmisiä liiku, vaikka liikenneruuhka saadaankin aikaiseksi pienemmälläkin porukalla. Onneksi en itse ole ratissa, huh huh.

Spakenburgin kalastajakylässä tehdään erityisen tylsä museovierailu, joka osaltani huipentuu uuteen ruokakokemukseen nauttimalla Kibbelingeneiksi kutsuttuja paistettuja kalapaloja. Ihan hyvää pikaruokaa meikäläisen makuun. Uskomattominta oli nähdä tavallisen epätavallisten ihmisten pyöräilevän ohi täsmälleen samanlaisisissa olkatoppausasuissa kuin, museossa oli. Valoisan päivän puolella päädytään vielä tutustumaan Haarlemin kaupunkiin, jossa on myös majapaikkamme.


Päivä 2

Toisen päivän aamuna minulle alkaa todella valjeta eteläeurooppalaisen ja pohjoiseurooppalaisen kulttuurin saapumisaikojen ero. Suomalainen yhdessä muun p-euroopan kanssa on yleensä paikalla sovittuun aikaan ja joutuu usein odottamaan välimeren ihmisten epä-akateemista varttia joskus jopa paria kymmentä minuuttia. Sisätiloissa ja istuen -no problemo, mutta ulkona jäätävässä viimassa seistessä tulee mietittyä, että lähdettäisiin jo ja annettaisiin pieni opetus näille "vetelehtijöille".

Matkustamme alueelle, jossa on joskus pyörinyt tuhatkunta tuulimyllyä. Nyt ollaan siis sillä osastolla, josta Hollanti tunnetaan. On totta, että tuulimyllyt ja myllysahat ovat vaihtuneet moderneiksi energiantuotantolaitoksiksi, mutta me pääsimme tutustumaan oikein perinteisen mallin mukaan rakennettuun turistikohdetuulimyllyyn. Sattuipa vielä olemaan koko kiertueemme tuulisin päivä. Oikeastaan samassa paikassa oli kaikki perusturistin Hollannista tuntemat asiat: tuulimyllyt, puukengät ja juusto.

Löytyihän niitä tuulimyllyjä täältä kuitenkin!

Tämä tuulinen päivä jatkui kohti rannikon rantahietikoita. Ei ehkä ihan välimerellisissä tunnelmissa, koska tuuli oli niin voimakasta, että meinasi ajoittain liikutella näinkin raavasta miestä. Kuvitelkaa itsenne kävelemään takaperin, ettei hiekka mene silmiin, tuulta vasten taivaltamaan. Aikalailla kakkoseksi jäi kotimaan räntäsateet, mutta varmasti ainutlaatuinen kokemus. Enkä jokapäiväistä työmatkaa näin välittäisi taivaltaa. Rannikolta löytyivät myös Hollannin dyynit. Tähän asti korkeimmat näkemäni tämän maan mäennyppylät.

Päivä 3

"Turnauskestävyys" alkaa olla osalla porukkaa jo vähän koetuksella, mutta se ei vaikuta tunnelmaan. Suuntaamme kohti Delftiä, joka on jollakin tapaa kuninkaallisten kaupunki. Siksipä käymme Hollannin valtion syntypaikalla. Vierailemme Willem Oranjen (voipi suomeksi olla jotain muuta) museossa. Siellä on kehystettynä kaksi luodinreikää, jotka ovat peräisin hallitsijan murhasta. Niistä on tullut koko valtakunnan kansallissymboli.


Kuuluisat luodinreiät

Delft on maailmankuulu sikahintaisesta posliinistaan. Vierailemme tehdasmuseossa, joka toimii myös kauppana. Kaikki aito Delftin posliini on käsinmaalattua ja hinnoista en uskalla puhua, mutta kaunista se on.


Kun rajattomasti rahaa ja silmää näteille esineille, suuntaa tänne.

Delftistä matka jatkuu Haagiin, Hollannin hallintokaupunkiin. Haagista näyttää löytyvän paljon eri maiden lähetystöjä. Ehkäpä myös Suomen lähetystö sijatsee täällä? Haagissa selviää ehkä myös se, mihin hollantilaiset laittavat opetukseen tarkoitetut varat. Kaupungin korkein, hulppein ja mahtavin toimistotalo on nimittäin opetusministeriön päärakennus. Ehkä opetuksen asiaa voisi ajaa vähän pienemmästäkin "norsunluutornista". Haagissa sijaitsee yksi hollantilaisen taiteen kattavimmista museoista ns. Mauritzin talo. Esillä ovat niin Vermeerin helmikorvakorutyttö kuin Rembrandtin viimeisenä pidetty omakuva.

Vermeerin helmikorvakorutyttö, mutta tässä kuvassa Delftin posliinitehtaan tuotannossa. Keramiikkatyö maalataan aluksi mustavalkoisena ja kemiallisen reaktion seurauksena se saa paremmin tunnetun sinisen värinsä. Näin siis myös aidon maalauksen Haagin Mauritzintalossa.